Toivon, että tämä kirjoitus löytää sinut hetkenä, jolloin olet avoin kohtaamaan uusia ajatuksia ja näkemyksiä. Olen tässä istumassa, teekupin ääressä, ja haluan jakaa kanssasi ajatuksia vaihdevuosiin liittyen.
Vaihdevuodet. Se sana herättää monissa meissä niin monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Useimmille se on kuin juna, joka saapuu asemalle aikataulun mukaan – mutta johon ei oikein tiedä, olisiko valmis astumaan kyytiin. Niin se oli minullekin.
Pelotti, että tuleeko minulle kamalat vaihdevuosioireet, vai pääsenkö vähällä. Nyt vanheneminen tulee konkreettisemmaksi. Mutta. Haluan nähdä tässä(kin) ilon ja kiitollisuuden aiheita enemmän, kuin ikävää. Kuitenkin asenne on oikeastaan ainoa varma asia, mihin voin vaikuttaa.
No, tähän asti olen päässyt melko vähällä. Ajoittain kuumat aallot saavat minut yöllä potkimaan peiton päältä, ja hetken päästä tarttumaan siihen kaksin käsin lujasti. Nyt kesällä tuuletin puhaltaa vuoteeni vieressä 😀
Vaihdevuodet vapauttaa... vai vapauttaako?
Vaihdevuodet ovat olleet minulle omanlaisensa käännekohta. En ole enää hedelmällinen, en voi enää kantaa sisälläni elämää. Se on totuus, joka on samaan aikaan sekä outo että vapauttava. En ole koskaan kokenut äitiyttä taakkana, mutta on jollakin tapaa helpottavaa tietää, että se osa elämäni kirjasta oli nyt päätetty.
Kun ymmärsin, etten enää saisi lapsia, tunsin ikään kuin siirtyneeni uuteen vaiheeseen. Se ei tuntunut lopulta niin pelottavalta kuin aluksi ajattelin. Pikemminkin se tuntui uudenlaiselta vapaudelta. Vapaus suunnata katse eteenpäin, kohti uusia mahdollisuuksia.
Ja tiedätkö, mitä olen ajatellut usein? Seuraava vauva, jonka sylissäni pidän, saattaa hyvinkin olla lapsenlapseni. Oman lapseni lapsi. Ajatus saa sydämeni läpättämään ilosta, sillä se on jotakin niin ihmeellistä, niin kaunista. Mutta kyllä, ajatus juuri nyt myös kauhistuttaa, koska lapseni ovat molemmat kuitenkin hyvin nuoria. Minä en enää luo elämää, vaan olen osa sen jatkumoa, sitä suurta elämän virtaa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle.
Iloitsen siitä, että lapseni asuvat (ainakin tällä hetkellä) aika lähellä minua. Olen pyrkinyt rakentamaan oman elämäni niin, että mummiuden koitettua, haluan olla paljon läsnä lasteni elämässä. Koska se on siunaus.
Ei enää omia lapsia, seuraavaksi lastenlapsia
Kun lapseni olivat pieniä, puuttui meiltä tukiverkosto ja elämä oli paikoin todella raskasta. Uuvuin toisen lapsen syntymän jälkeen. En tosin hänen syntymästä, vaan elämässäni oli ihan liikaa muita raskaita asioita.
Olen myös arvostanut sitä, miten tietyissä kulttuureissa perheessä pidetään yhtä. Ollaan enemmän tekemisissä perheenä, yhteisönä. Lottovoitto on, jos lapseni ja heidän puolisonsa kokevat samoin 😀
Vielä en ole tosin päättänyt, että mikä on minun mummo-nimeni? Entä sinä? Olenko kenties:
- mummi
- mummu
- mummo
- tummu
- momma
- mummeli
- famu
- isoäiti (no en todella 😀 )
- se vanha pieru 😀
Vaihdevuodet ovat tuoneet minulle näkökulman, jota en ennen osannut edes kuvitella. Ne ovat avanneet minulle oven uuteen maailmaan, jossa voin olla minä itseni, sellaisena kuin olen. Vapautuneena, elämänkokemuksen vahvistamana ja uuden edessä.
Vaihdevuodet eivät ole loppu, vaan uuden alku. Ne ovat mahdollisuus tarkastella elämää uudesta näkökulmasta, ja antaa itselle lupa olla juuri sellainen kuin on. Niin minä sen koen.
Toivon, että tämä kirjoitus rohkaisee sinua, rakas lukija, hyväksymään oman matkasi sellaisena kuin se on. Sillä se on juuri sinun, ainutlaatuinen ja arvokas, aivan kuten sinä itse.